Kevään kasvirumba

Niin, ne puutarhamessut. Hattua täytyy Ruukkiin päin nostaa, olipahan kotipuutarhurille ihan riittävästi katseltavaa (ja ostettavaa...!) Harmikseni kotikylän kevätkirppis ja taimitori oli just samana päivänä, olisin voinut käydä vähän taimia vaihtelemassa kylän emäntien kanssa. Naapurin Henna otti minun ylimääräisiä orvokintaimia kuitenkin mukaan omien myytäviensä sekaan, mutta kuulosti, että ei ollut taimikauppa käynyt kovin vilkkaana kellään. Keskenään saatiin sitten taimia vaihdella, käyhän se niinkin! :D

Piki olisi aamulla ollut myös lähdössä. Kirpputorille myytäväksi, vai messuvieraaksi hevoskeskuksen menoa ihmettelemään, sitä ei suostunut kertomaan. Ilmeestä päätellen niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, kuitenkin. Kissat jäivät sentään kotiin, messuseuraksi lähti pari hortonomia elikkäs äiti ja serkkulikka. Pitäähän ne olla asiantuntijat matkassa. Talon toiselta ihmisasukilta tuli toive, että jos tyrnipensaita tulisi reissulta kotiin. Lähdin katselemaan myös jotain sopivaa, vähän isommaksi kasvavaa pensasta aitalle auringonsuojaksi.

Joo, lähti sieltä tyrnipensaita... Oli uusia lajikkeita nimeltään Eva ja Otto, hortonomit epäilivät että voisivat olla vanhoja lajikkeita kestävämpiä eräälle kasvitaudille, joka tyrnejä on puutarhoissa viime aikoina vaivannut. Sitten tuli osteltua vähän heräteostoksia. Auringonsuojaksi valikoitui lopulta pähkinäpensas, siis euroopanpähkinä. Syötävä osa näistä kulkee nimellä hasselpähkinä. Pähkinät kuulostivat olevan ristipölytteisiä, eli kaksi yksilöä tarvitaan jotta saadaan syömistä. Jos saadaan. Kuulostivat pensaat olevan jänisten herkkua. Talvenkestävyydestä en olisi niin huolissani, pähkinät, joiden jälkeläisiä ostamani taimet ovat, ovat kasvaneet Ruukissa jo lähemmäs 40 vuotta, ja suunnilleen samoilla vyöhykkeillä tässä ollaan. Innostuin niin, että tempaisin matkaan vielä yhden pensasmustikan ja suklaakirsikan. Ei mitään tietoa, ovatko ne itsepölytteisiä vai ristipölytteisiä, pitänee jättää tilaa, jotta tarvittaessa saavat kavereita. Pensaat olivat kaikki enempi tai vähempi vielä lehdettömiä tai hyvin vaatimattoman näköisiä, otan sitten kuvan jos/kun ovat vielä muutaman viikon päästä hengissä, koska suutarin lapsella ei ole kenkiä.

Mitäs tässä, onko nämä kaikki alpakoita?
Lapsille oli messuilla myös aasi rapsuteltavana.

Tämähän ei meille riittänyt. Serkkulikka piti kyyditä takaisin Ouluun, ja saimmekin kuningasidean käväistä siinä samalla vielä iltapäivällä mutkan Yrjänäisen puutarhalla. Meillä alkaa serkun kanssa olla kevätperinne, että sieltä haetaan kesäksi yrttejä parvekelaatikoihin ja pihan kesäkukkaistutuksiin. Yrjänäisellä on nimittäin perinteisten kukkien sekä kurkun- ja tomaatintaimien lisäksi melkoinen määrä erilaisia yrttejä, niin vanhoja tuttuja kuin aina myös jotain uutta ja kummallista. Viime kesäksi ostamani piparmintun, appelsiinimintun ja sitruunamelissan tökkäsin syksyllä aitan taakse talvehtimista kokeilemaan. Näkyy appelsiiniminttu siellä nyt leviävän kilpaa maahumalan kanssa ja olipa kaksi muutakin riemukseni selvinnyt. Niinpä tällä kertaa selvisin "vain" parilla paperikassilla....

Tilli, laventeli, rosmariini ja pari purjopurkkia.
Toisessa kassissa oli oregano, rohtobulbine ja pussillinen itusipuleita.

Kaiken kaikkiaan, jos olisin vastaavalla rahamäärällä käynyt vaateostoksilla, olisi siitä luultavasti jäänyt lähinnä paha mieli. Hyötykasveja ostellessa ei tarvitse tuntea tunnon tuskia! Tuskaa tuottaa lähinnä se istutuskuoppien kaivaminen. Siihen hommaan olen vielä osin heikosti päässyt, viime viikon paha flunssa ja ajanpuute ovat olleet vielä riesana. Mut "vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä"...

Kasveja kasveja kasveja...

Hohoo! Ikkunalaudalla vihertää jo kovasti, vaikka kukkapenkin ja kasvimaan päällä onkin liki metri lunta. Osa voi erinomaisesti ja osa ei niin erinomaisesti... Jälkimmäisistä syytän kissoja. Ne kävivät istumassa kaikkien sipulinsukuisten viljelmieni päällä, mistä syystä valkosipulit rönöttävät epämääräisesti ja purjopurkissa on tassunjäljen muotoisia kuoppia. Itsepäs pistin viljelmät parhaiden pihanäkymien äärelle eteiseen... Pissimässä taimien päälle ei sentään (vissiinkään) ole käyty. Keittiön ikkunalla olleet eksoottisemmat tapaukset voivat paremmin. Avokado palkitsi monen viikon odottelun ja pukkasi lopulta punertavan piipan. Vähän myöhemmin myös toisesta avokadosta alkoi pilkottaa itu! Ensimmäinen avokado on tehnyt tällä viikolla ensimmäisiä lehtiään, mittaa on viitisentoista senttiä:

Aiemmin esittelemä inkiväärini sen sijaan on ollut koko ajan nopeakasvuista sorttia, ja siirsinkin sen jo pari viikkoa sitten isoon ruukkuun. Juuriston koosta päätellen ei yhtään liian aikaisin. Mikäli uskomme internettiä, saan kuitenkin odotella satoa ainakin pyhäinpäivään ellen jouluun asti. Sitä ennen yli metriseksi kasvava maanpäällinen osa toivottavasti pysyy hengissä minua riemastuttamassa. Pituutta pitemmällä versolla on 60-70 cm.

Idätin syystalven kotimaisista omenoista pikkutaimia. Kahdesta eri lajikkeesta otettuja siemeniä on tähän mennessä itänyt jo kymmenkunta, aivan kaikkia en ole kehdannut kunnon ruukkuihin edes siirtää kun tila ja ruukut loppuu. Ei mitään hajua, tuleeko näistä koskaan mitään ja elääkö ne edes ensi talven yli (osan kyllä olen onnistunut tappamaan jo nyt, köh köh) mutta onhan se ihan hauska katsoa, mitä niistä saa aikaan. Omenat, orvokit ja sipulit ovat eteisen viileämmässä ilmastossa. Lisäksi keittiön ikkunan valokylvyssä  kasvaa avokadon lisäksi mandariini, niistä taisi sittenkin itää kaksikin siementä. Tai sitten se toinen luikerompi itu on joku alieni. Mandariini on tanakka, mutta hidaskasvuinen tapaus, nämä omenat ovat hontelompia:

Orvokkeja kylvin leikkelelaatikkoon koko pussin siemenet. Nämä on kans sieltä kiitollisemmasta päästä kasvatettavia, ei haittaa, vaikka kissat käveli päältä. Onneksi toukokuussa on taimikirppis kylätalolla, voi osan viedä sinne. Johan tässä kukkapenkistäkin tila loppuu jos kaikista näistä kukkivaksi asti kasvin saa...

Sitten tämänkertaisen kokeilun pariin! Löysin Pinterestistä linkin erääseen amerikkalaisblogiin, jossa neuvottiin, kuinka kuivata yrttejä mikrossa. Kuulosti niin kahelilta mutta helpolta, että oli pakko kokeilla. Keittiön ikkunalla kasvaa myös minttu, josta napsin pikkuerän lehtiä kokeiluuni. Ja hyvinhän se sujui! Mikään ei palanut, ja kuten blogissa luvattiin, mikrokuivatuksessa värit säilyivät erinomaisesti. Alempana purkissa on kaupan tavaraa, etiketin yläpuolella näkyy kokeiluni tulosta.

Eli lautaselle pala talouspaperia, päälle yrttejä ja niiden päälle toinen pala talouspaperia. Kuivattaminen tapahtuu mikrossa täydellä teholla, mintulla ja muilla ohutlehtisillä yrteillä 10-15 sekunnin sykleissä ja paksumpilehtisillä, kuten rosmariinilla, jopa 20 sekunnin syklillä. Eli yrtit mikroon, mikro päälle, 15 sekunnin päästä keskeytä ja katso, ettei mikään käryä. Jatka näin, kunnes sinulla on kuivia yrttejä. Kosteus imeytyy etenkin alempaan paperikerrokseen, joten niitä voi olla pari paperia päällekkäin. Vaihdoin välillä paperin, kun se oli selvästi kostea ja lautanen myös. Lautanen kuumuu loppua kohti jonkin verran, varo polttamasta sormia! Näin saa kuivattua melko pieniäkin yrttieriä, jos vaikka juhlista jää pikkusatseja tuoreyrttejä yli tms.

Vielä loppuun seinän kuva. Vaakalaudoitus etenee, takaseinä on lähes valmis. Pääsiäiskokkoon suunnittelimme materiaalia seuraavalta seinänpätkältä... :D Isäntä jäi kesälomalle, jota jatkuu koko huhtikuun, ja vaikka kuinka kopistelin lopputyön pariin, oli ensimmäinen loma-ajatus että "Huhtikuussa voisi pitää seinäntekotalkoot, niin saisi sitten keittiön nopeammin mallilleen..." Äsken jumpatessa se tuolla mietti, kuinka ihana se keittiön laattalattia sitten valmiina on. Minusta olisi aika ihanaa nähdä se kasvatustieteen maisteri ennen kuin remontti-reiskalta loppuu opiskeluoikeus. (Aika ihana se laattalattiakin tulee olemaan, minähän ne laatat valitsen...)

Kevätmielellä

Heissan! Vaikka niin sanotusti joutilaana olenkin, on blogia tullut viime aikoina pahasti laiminlyötyä. Lisääntyvä valo saa pirttihirmussa aikaan kevätintoa, joka on tänä vuonna kohdistunut etenkin kaikenlaiseen vihertävään. Maalauskankaalle syntyi Kroatian reissua muistellessa muotokuva Lomalainen ja sen jälkeen kankaalle on alkanut tulla vihreän sävyjä sinnekin. Kun kädet eivät ole maalissa, kynsien alla on multaa. Lisäksi on tullut puuhasteltua langan ja askartelujen parissa, niinpä kaikenlainen luomisen tuska on siirtynyt blogin sijaan muihin harrasteisiin.

Alkoivat edelliset taulupohjat olla kovasti käytetyn näköisiä, niinpä teimme eräänä lauantaina äitin kanssa lisää kiilakehyspohjia. Tarkempi työnkuvaus vaihekuvineen täältä. Kiilakehysten kokoaminen on lähes millintarkkaa puuhaa, niinpä vasaran ohella viuhui mittanauha. Osa pohjista gessottiin mustalla ja osa valkoisella. Aloittelin kuvataidekurssilla edellisellä tunnilla sademetsän hämyisiä tunnelmia mustalle pohjalle.

Äitykkä mittailee, passaako ristimitta jo.

Multahommat lähtivät käyntiin puolivahingossa. Kaupasta kantautuu kaikennäköisiä eksoottisiakin hevi-tuotteita kotiin, mitkä olisivat osa ihan hauskannäköisiä kasvatettaviakin. Pistin avokadon kiviä pari sekä inkiväärin juuren kokeeksi purkkiin kasvamaan puutarha.netin vinkkejä hyödyntäen. Avokadoista ei näy muutaman viikon odottelun jälkeen vielä mitään, mutta inkiväärissä on kaksi komeaa piippaa ja lehtiä on tällä viikolla auennut. Lisäksi samaan aikaan laitetut appelsiinin siemenet homehtuivat purkkiinsa, mutta mandariinissa olin tänään huomaavinani itämisen merkkejä.

Valkosipulikin oli alkanut itää pöydällä, usempi kynsi pukkasi jo vihreää, ja tökin nekin itupotteihin kasvamaan. Nopeasti ne puskivat juuret läpi poteista, ja paremman paikan puutteessa istutin ne sisäviljelyyn pesuvateihin. Yhteen pesuvatiin sopi mielestäni mukavasti oleilemaan viisi kynttä, pottien koko vähän rajoittaa tunkemasta liikaa kynsiä yhteen vatiin. Valkosipulini olivat espanjalaista tuontikamaa, saapa nähdä, mitä niistä tulee. Nyt näyttää ihan hyvältä! Jo aiemmin joulukuussa otin kotimaisista omenista siemeniä talteen parista eri lajikkeesta. Totesin kylmäkäsittelyn onnistuneeksi, kun minigrip-pussissa jääkaapissa pitämäni siemenet alkoivat puskea ituja. Niitäkin pistelin itupotteihin odottelemaan parempia ruukkuja.

Suutarin lapsella on sentään tohvelit kun sai inkiväärin kasvamaan.
Pituutta tullut kuvan oton jälkeen jo kymmenkunta senttiä lisää.

Eilen bongasin kaupasta sieviä kesäisen kukkaisia lautasliinoja. Ne innostivat korttiaskarteluun. Kuvasin jo joulukortteja tehdessä vähän vaihekuvia, kuinka paperiservettejä voi tuorekelmun avulla liimata korttipohjiin tasaiseksi pinnaksi, mutta ei ole oikein ollut sopivaa väliä jakaa ohjetta. Tekniikka on aika ylivoimainen ohuiden servettikuvien siirtämiseksi kortteihin. Lopputulemana korttipohja näyttää jotakuinkin näiltä:

Kukkakortithan sopivat vaikka synttärisankarille, pääsiäistervehdykseen tai äitienpäivään. Servettikuvioituun korttipohjaan tarvitset

• sieviä lautasliinoja tai servettejä kortin koon mukaan
• kartonkia tai valmiita, yksivärisiä korttipohjia
• tuorekelmua
• leivinpaperia
• silitysraudan ja -laudan.

Laita silitysrauta kuumenemaan. Irrottele valitsemastasi servetistä aivan uloin, värjätty kerros. Se on hyvin ohut, irrota varovasti, ettei paperi repeä. Yleensä serveteissä on lisäksi ainakin kaksi valkoista kerrosta, joista toinen voi olla hyvinkin hankalasti irrotettavissa.

Asettele silityslaudalle yksi arkki leivinpaperia. Sitä saa olla isohko palanen, ettet sulata vahingossa tuorekelmua lautaan kiinni. Aseta leivinpaperin päälle korttipohja, etupuoli ylöspäin.

Aseta korttipohjan päälle pala tuorekelmua. Kelmun pitää olla korttipohjaa suurempi. Varmista, että joka nurkka jää kelmun alle. Pikkurypyt ei haittaa.

Kelmun päälle aseta servetin kuvioitu kerros, päälipuoli ylöspäin. Taitokset tasoittuvat, mutta nypyläinen reuna kannattaa jättää kortin ulkopuolelle. Varmista, että servetti on haluamallasi kohdalla, ja että sekä kelmu että servetti peittävät koko kortin kannen. Onnistumisen takaamiseksi kummankin on syytä mennä reippaasti kortin reunojen yli, mutta pysyä kuitenkin leivinpaperin päällä.

Tämän komeuden päälle aseta toinen arkki leivinpaperia. Sen on syytä peittää etenkin kelmu joka kohdasta, muuten se palaa kiinni silitysrautaan.

Sitten ei muuta kuin silittämään! Keskiteholla on ihan hyvä aloittaa, jos näyttää, ettei kelmu sula korttiin kiinni, voi lämpöä nostaa aika huoleti maksimiinkin. Maksimiasetuksella (puuvillalle sopiva silityslämpö) riittää muutama huolellinen silitysveto kortin päällä.

Kun arvelet, että kelmu on sulanut, lopeta silitys ja kurkista leivinpaperien väliin. Kelmu voi olla kuuma! Jos servetti on tarttunut korttipohjaan, onnistuit! Nyt voit irrottaa leivinarkit kelmusta, pitäisi irrota helposti. Leikkaa servettiin sulanut kelmu irti kortin reunoja myöten. Halutessasi  voit siistiä kortin reunat silittämällä kortin leikkauksen jälkeen uudelleen leivinarkkien välissä. Kelmu-tekniikalla voi liimata myös yksittäisiä kuvioita korttiin, tällöinkin kelmun kannattaa kuitenkin olla koko kortin kokoinen, etteivät kelmun reunat ala hapsottaa niin helposti. Siitä jää vähän kiiltävä, aikakauslehtimäinen pinta. Silitetyn servetin päällekin voi lisätä vielä muita kuvia kelmuliimaamalla.

Alla oleva lumihiutalekortti on kuvissa esiintyvä korttipohja. Lumihiutaleet on kiinnitetty ihan erikeepperillä. Toinen kortti on tehty leimasimilla.

Kelmulla saa liimailtua melko paksujakin papereita, kuten paperitapettia kartonkiin. Kuitenkin liimattavan materiaalin tulisi olla aika sellupitoista, muoveja tai jotain sidosaineita sisältävät paperit, vaikkapa kimaltelevat askartelupaperit eivät ohuudestaan huolimatta tartu, vaan irtoavat kelmusta heti tai kohta. Hirveän ärsyttävää.

Siinäpä ohjetta, ei muuta kuin kattaustarvikehyllyn kautta kotiin seuraavalta kauppareissulta! Muistakaa irrottaa silitysraudat seinästä!

Virkkauksia ja muuta piiperrystä

Kävi klassisesti. Parin viikon maksettu vapaa alkoi, ja heti toimiston oven sulkeuduttua tuli kurkku kipeäksi. Nyt on miehen kanssa kolme päivää niistetty, köhitty ja maattu sohvalla välillä kuumemittari kainalossa. Tänään ei maattu sohvalla, mutta niistetty ja köhitty senkin edestä. Hyvä puoli tässä on se, että töllön katsomisen ohella ei ole jaksanut mitään kovin fyysistä tehdä, joten pitkähköksi venähtänyt mattoprojektini valmistui.

Suunnilleen vuosi sitten aloitin maton virkkauksen, mutta minulle poikeukkeuksellisesti sain sen lopulta myös valmiiksi! Ohje on Lankavan Ratas-matto, joka sopii tämmöiselle käsityötaidottomallekin. Kuteena käytin Novitan Eco Tubea, joka tosin on älyttömän raskas kude, ja 95 cm leveällä matolle tuli painoa varmaan 2,5-3 kg. Jos yhtään isompaa projektia suunnittelet, suosittelen muuta kudetta, tämä käy äkkiä käsille. Jälki on tosin nopeaa. Vähän meinasi huolettaa kuteiden riittävyys, joten jätin maton pikkuisen "kesken" ohjeen kierroslukuihin nähden. En myöskään halunnut valkoreunaista mattoa tähän törkykasaan, joka meillä toimittaa lattian virkaa. Matto kuvattu toisen maton päällä.

Kudetta piti hommata kesken kaiken lisää ja sitten sitä jäi yli. Tein kissoille "pesän" samasta kuteesta, pesän onnistuneisuudesta en ole vielä ihan varma. Pitänee pestä se, jos siitä tulisi ryhdikkäämpi. Karvakamut ovat olleet tulevasta piilostaan vähän liiankin innoissaan, mikä haittaa virkkausta... Ilme kertonee kaiken.

Vallu sovittamassa pesäkoria. Taisteluarvilta ei tässäkään säästytty.

Eilen aloin jo sen verran tervehtyä, että tekaisin sitruunamarenkitorttua. Sainpahan samalla leikkiä joululahjaksi saadulla keittiötoholla. Marenki on italialainen marenki, johon vatkataan kiehuva sokeriliemi. Se kuumentaa valkuaisetkin, jolloin syntyy jämäkkä ja kestävä marenkivaahto. Väliin pistin kirpeää lemon curdia. Ihon kuumotuksesta päätellen taidan olla vähän sitruunalle allerginen, mutta kun se on niin pahuksen hyvää.

Lupasin viimeksi sushi-kuvia. Meillä oli lauantain Japani-illassa myös tempura-kasviksia, mutta ne hävisivät tarjoiluastialta, ennen kuin ehdin kuvan ottaa. Todettua tulikin, että parsakaalikin on hyvää, kun sen uppopaistaa! Serkku teki miesväen kanssa makirullia ja nigirejä sillä aikaa, kun minä paistoin tempuraa. Pikkuveli ei ollut koskaan edes syönyt sushia, mutta hyvinhän tuo nigireitä pyöräytteli. Wasabia vaan kerkesi muutamaan mennä vähän runsaahkosti, ennen kuin kukaan ehti huomauttaa, että sitä on syytä annostella säästeliäästi... Osa nigireistä tohotettiin keittiöturhakkeellani, niillä mahtaa olla sitten jo joku muu nimikin, mutta on tuo japanin opiskelu jäänyt väliin. Maki-rulliin sipaistiin osaan tuorejuustoa tai majoneesia ja osassa oli lohen sijaan tonnikalatahnaa. Eivät ehkä ihan autenttisia, mutta hyviä! Tonnikalamakeista on helppo aloittaa, jos raakaa kalaa vierastaa.

Tohon-turhakkeen lisäksi toivoin (ja maksoin) itselleni joululahjaksi matcha-teetä. Se on siis jauhettua vihreää teetä, joka on tietenkin niistä paremmista teelehdistä ja teejuoman valmistus on oma taiteenlajinsa. Itse kumosin sitä surutta jälkiruokaan. Tällä kertaa listalla oli creme bruleeta ja matcha-valkosuklaatryffeleitä. Japanilaiset kuulema tykkäävät tehdä jälkiruokia tavallisesti suolaisiksi mielletyistä aineksista tai juotavista, kuten teestä. Eli matcha sopi iltaamme kuin nenä päähän. Creme bruleen tekoa harjoittelin kyllä ilman teetä ensin, pikkupussilla oli sen verran hintaa. Maku on vähän ruohoinen, mies oli sitä mieltä että siinä maistuu eniten just se teen ominaismaku, jonka vuoksi hän ei siitä tykkää. Matchatryffelit hävisivät silti vauhdikkaasti parempiin suihin.

Maku jakaa mielipiteitä ja värikin on vähän epäjälkiruokamainen.
Suosittelen tekemään perus-vaniljabruleen ensin.

Yön yli jääkaapissa pidetystä tryffelimassasta sai palloja.
Sydämen tapaiset on konvehtimuotilla tehty
vielä pehmeästä massasta. Päällä matcha-tomusokerisekoitusta.

Kuvat ovat tällä kertaa vähän heikkolaatuisia, sillä joku ei ole muistanut ladata kameran akkua välillä...

Heippa pitkästä aikaa!

Heinäkuu hävisi ennen kuin huomasinkaan, ja meinasi elo-syyskuullekin käydä samoin. Silloin, kun en ole ollut töissä tai huvikseni metsässä, on joku muu järjestänyt ohjelmaa taas puolestani siihen malliin, että kotiin tullessa käperryimme kissojen kanssa omiin oloihimme sohvan nurkkaan lataamaan akkuja. Miehen kanssa kesäkuisen Kroatian reissun jälkeen yhtä aikaa vietetyt vapaapäivät voi laskea melkein yhden käden sormilla. Ne on käytetty tiiviisti opiskeluun, remonttiin ja luolamies-vietintyydytysretkiin. Blogihommiin ei ole siis jaksanut oikein panostaa, anteeksi siitä! Ei meillä kyllä paljon kesällä tapahtunutkaan, mistä olisi voinut kirjoittaa. Kiireet näkyvät myös remontin etenemisessä.

Jotain juttuja on keretty sentään tehdä, ja eräänä kauniina päivänä oli pihalle tupsahtanut kaivuri. Muilla pyörii lasten lelut jaloissa, meillä appiukon... :D Keväällä kaadetttujen pihlajien kannot sekä vanhat koivunkannot saivat kyytiä, kun isäntä reenasi kaivuutaitojaan. Vähän minua kyllä nurkkijuurien puolesta huoletti, mutta hyvin se selvisi.

Kohteena ei siis ole pyykkiteline, vaan tuo heinätureikko elikkäs vanha kanto tuossa kauhan edessä.

Niin, lähinnä meillä on kaivettu kuoppia pihalle. Viime viikonloppuna oli taas lauma pieniä työmiehiä kissojen kauhuna jykertämässä pihamaata ja kantelemassa Fuktisolia (juuh, sitä riittää...) sadevesikaivoja ja styrokseja. Ihan seinän vierestä ei kaivurilla uskaltanut kaivella, joten salaojitus sekä routaeristys syntyi hartiapankilla. Minulla oli tuo muonittajan rooli. Kaalia, kaalia ja kaalia. Siis kaalilaatikkoa ja kukkakaalisosekeittoa. Näin kepeisiin eväisiin on syytä lorauttaa reilusti kermaa, että ei energiavaje iske kylmässä syysilmassa puurtaessa... ;) Kahvitauoille toisenlaisia syysherkkuja, omenaneliöitä ja syntistä hybridileivonnaista: porkkanajuustokakkua.

Tuohon ilmestyi sitten salaojasoraa,
suodatinkangasta ja niitä levyjä.
Ja onneksi myös maata päälle.

Ei tarvi enää ihmetellä, mistä ne muurahaiset
sisällepakkautuivat viime talvena.
Kynnyslaatta kun nostettiin pois,
löytyi oikea pesäverkosto.

Vanhaa pihamaata kun kaivelee, sieltähän nousee aina vaikka mitä. Tällä kertaa löytyi ihan hopea-aarre. Tietääkös joku, mistä on tuommoisia lusikoita saanut, joissa on varteen kaiverrettu jousi ja viisi nuolta?

Tarkat leikkuutyöt on syytä jättää sille, jonka
kengänkoko vastaa täsmälleen
kaivonsuun halkaisijaa.

Kaivauksissa löytynyt mysteerilusikka.

Aiemmin mainituilla luolamies-vietintyydytysretkillä viittaan lähinnä marja- ja sienisaalistukseen. Se tuo metsästäjä-keräilijän ikiaikainen luonne nostaa jossain välissä päätään... Mies on muutaman metsästyskaverin kanssa ruokkinut kesän kyyhkysiä. Ruokintapaikalle asemoituun riistakameraan tallennuin minäkin, kun kävin vieressä puita mittailemassa. Melkoinen tipu! :D Kyyhkynrintaa onkin nyt pakkasessa pariin herkkupäivälliseen. Lisäksi on käyty keräilemässä vähän kaikkea suinkin syötävää, joskaan ei kyllä riittävän monta kertaa. Mustikkakausi kerkesi enimmäkseen mennä ohi, kun viikonloputkin oli niin täyteen ammuttuja ohjelman suhteen. Sieneen on sentään ehtinyt vähän paremmin ja puolukat alkavat vasta nyt olla meillä kypsiä.

Kummia mustikoita täällä Rokualla...

Työsuhde-etuja.
Löydetyt edut on syytä hyödyntää heti.

Siinäpä näitä, muutamia kuulumisia. Jos tässä taas saisi enemmänkin kirjoiteltua, kun syksyy saa ja rauhoittaa!

Retkellä

Jokos olette selvinneet juhannuksen juhlinnasta? Me kävimme tänään miehen ja vanhempieni kanssa päiväretkeilemässä lähiseudulla. Naapurikunnasta Muhokselta löytyy helppo ja näyttävä retkikohde, Liimanninkoski. Liimanninkoski on Muhosjoessa, paikassa, jossa joki laskeutuu syvää kuruun. Kurussa on myös lehtojensuojelualue ja viereistä perinneniittyä hoitavat oikein ystävälliset lampaat. Parempi niiden on kilttejä ollakin, koskelle kun pääsee lammashaan läpi vievää polkua.

Bää! Tämä etummainen kaveri yritti lähemmäs päästyään maistella minun kameraa. En antanut.

Lampaat päästävät tosiaan ihan taputteluetäisyydelle, tai meidän tapauksessa suorastaan tuovat itseään tykö. Lampaat laiduntavat heti parkkipaikan vieressä, niitä pääsee katsoman vaikka lastenrattaiden tai pyörätuolin kanssa. Kosken viertä kiertää luontopolku, pituudeltaan 1,4 kilometriä ja muutaman sadan metrin päässä pysäköintialueelta pääsee paistamaan makkaraa laavulle, joka sijaitsee aivan parhaiten pauhaavan koskiosuuden reunalla.

Luontopolulla meinasi isäntien ilme olla välillä vähän pitkästynyt. Äitin kanssa kun pyllötimme milloin minkäkin puskan juuressa kontaten kameroidemme kanssa sillä aikaa, kun miesväki keskittyi lähinnä läiskimään hyttysiä. Mutta kun siellä kasvaa vaikka mitä! Pääsin välillä verestämään tunnistustaitojani ja ihmettelemään muitakin, kuin puolukoita ja suopursua.

Ensin löytyi metsämansikka, Fragaria vesca. Se kasvoi laavun luona. Kosken partaalla kasvoi myös lehtovirmajuurta, vaan sitä en tullut kuvanneeksi.

Tämä herkkä alkukesän kukkija on oravanmarja, Mainthemum bifolium. Maianthemum tarkoittaa toukokuun kukkijaa, bifolium kaksilehtistä, joskin usein lehtiä on enemmän ja vielä tänään iso osa oravanmarjoista oli vasta nupulla. Oravanmarja tekee myöhemmin punaisia, myrkyllisiä marjoja, jotka useista muista myrkkymarjoista poiketen ovat hyvin makeita, kertoo Luontoportti. Oravanmarja pitää varjoisista, kuivista, mutta ravinteikkaista kasvupaikoista.

Toinen myrkyllinen tapaus on sudenmarja, Paris quadrifolia. Nimestään, quadrifolia, huolimatta ei ole ollenkaan tavatonta löytää viisi- kuusi tai jopa seitsenlehtisiä sudenmarjoja. Huonolle paikalle itäneellä yksilöllä voi olla vain kolme lehteä. Sukunimi Paris taas tulee Troijan prinssiltä, jonka osuudesta nimeen Luontoportti kertoo näin: "Hermes-jumala pyysi antamaan kultaisen kranaattiomenan jumalattarista kauneimmalle. Nimenantajan näkemyksen mukaan sudenmarjan neljä lehteä ovat Paris ja kauneuskilpailun kolme jumalatarta, granaattiomena puolestaan latvaan kehittyvä marja." Toisin kuin oravanmarjan, mustikkana suuhusi pistämän sudenmarjan tunnistat kyllä karmeasta mausta. Kumpikaan myrkkymarja ei onneksi aivan roppakaupalla marjoja tee, ja pienistä määristä selviää yleensä mahanpuruilla.

Yksi ruusu on kasvanut laaksossa, ja se kauniisti kukoistaa! Tämä ei kyllä ollut yksin, ja kukoistuksestakaan ollut tietoa. Lieneekö syynä ollut hyvin varjoisa kasvupaikka kuusten alla. Joka tapauksessa kuvassa on metsäruusu, Rosa majalis. Sen kanssa samaan ruusukasvien heimoon Rosaceae kuuluu myös ensimmäiseksi esitelty metsä- eli ahomansikka. Tiesitkö, että ruusukasvien heimossa on yli 2000 lajia?

Jatketaan ruusukasveilla, niitä kun riittää paitsi pihoilla ja viljelmillä, myös soilla ja metsissä. Tässä lillukka, Rubus saxatilis. Kavereina sillä on metsäimarteita. Lillukka voi myös risteytyä sukulaisensa mesimarjan (Rubus arcticus, myöskin bongattu jokinotkosta) kanssa, mutta marjoja ei risteymästä tule. Samoilla kasvupaikoilla viihtyy myös vadelma eli vattu, Rubus idaeus. Sanonta "kompastua lillukanvarsiin" tulee lillukan rönsyilevästä kasvutavasta. Ruusun suvussa ei taida ainakaan Suomen luonnosta myrkkymarjoja löytyä. Lillukan punaisia marjojakin voi siis syödä, hyviäkin ne ovat, mutta vähäisiä.

Ruusun laajaan heimoon ja vatukan sukuun kuuluu myös lakka, eli hilla, suomuurain, valokki, Rubus chamaemorus. Meillä silloin, kun joku ehti hilla-aikaan suollekin kaupallisen marjaviljelmän sijaan, kävi äiti poimimassa lakkoja ja isä hilloja. Itse pakastan (tai saan sukulaislahjoituksina) tai kesäkuumalla pistelen kulkiessa suuhuni hilloja, mutta jotenkin niistä prosessoinnin seurauksena aina tulee lakkakakkua ja -hilloa tai lakkasoppaa...

Trientalis europaea eli metsätähti on yksi harvoja seisenterälehtisiä kukkia. Siinäkin on kyllä vaihtelua, joskin sangen vähäistä kun ottaa huomioon metsätähden yleisyyden. Metsätähden kukat houkuttelevat huonosti hyönteisiä ja kasvupaikat ovat yleensä niin paksussa sammalessa, että harvat siemenet eivät yleensä pääse itämään. Sen sijaan metsätähti levittäytyy rönsyillä. Jos muuten metsässä tulee vastaan maahisten jalkapalloja muistuttavia, nuppineulanpään kokoisia palleroita, ovat ne metsätähden siemeniä. Metsätähti kuuluu esikon heimoon Primulaceae.

Tästä minä en ihan varma ole, mutta tutkittuani Liimanninkosken luontoesittelyä ja Luontoportin puu- ja pensasosastoa tulin siihen tulokseen, että kuvassa voisi jopa olla lehtokuusama, Lonicera xylosteum. Todennäköisempää kuitenkin meikäläisen tuurilla on, että se on täysin tavallinen virpapaju, jota vaivaa lievä ylivalotus ja huono keskittäminen.

Vielä pari kasvillisuusyleiskuvaa. Ylemmässä kuvassa on heleän vihreä metsäimarrematto lehtotesmasäestyksellä ja alemmassa kuvassa lillukat, kielot ja nuokkuhelmikät sulassa sovussa. Lehtotesma on korkeahko, leveälehtinen, löyhäröyhyinen lehdon heinä, näyttää äkkiseltään sangen mitättömältä. Lehti on kumimaisen tuntuinen, vähän venyväkin. Nuokkuhelmikkä puolestaan on villiintyneen pihanurmikon näköinen ja kokoinen, harvana kasvava kapea heinä, jonka parhaiten tunnistaa kukinnon rivissä nuokkuvista "pampuloista".

Pienen ulkoiluretkemme varjolla saattoi illalla leipoa mukamas hyvillä mielin valkosuklaapekaanipähkinäkeksejä. Nyt on vähän stailattukkin kuvaa varten:

Takana miehen tuoma synttärikimppu, tuli kvartaali täyteen aattona. Lahjaksi sain kukkia leikkona ja amppelissa ja mieheltä kolmijalan kameralle. Ai että, hyvin on valintoja tehty kun synttärilahja on näin mieluisa! ;) Pääsee kuvailemaan tärähtämättöimiä kuutamoita ja revontulia ja auringonlaskuja jajajajajaja....

Muuntautuvat kukkijat

Kasvilistani täydentyy. Tällä viikolla bongasin paristakin paikkaa maariankämmekän lehtiä:

Ne on helppo tunnistaa, on niissä sen verran erikoinen väritys. Maariankämmekkä (Dactylorhiza maculata) kasvaa vähän kosteammilla paikoilla, monesti sen löytää suon ja metsän rajalta. Aivan millä sattuu rämeillä se ei yleensä kasva, vaan usein vähän paremmalla kasvupaikalla. Erotuksena samannäköisistä harvinaisemmista sukulaisistaan se sietää kuitenkin myös happampia olosuhteita, kuten yllä kuvattua rahkasammalmätästä. Se kukkii heinäkuulla, tosin tämänvuotinen myöhäinen kasvukauden alku voi viivyttää kukintaa. Tässä täydessä kukassa oleva kämmekkä muutaman vuoden takaa, kasvupaikkakin vähän perinteisempi:

Maariankämmekkää voi löytää koko maasta, toki sopivia kasvupaikkoja noudatellen. Sen lajin sisäinen vaihtelu on suurta, joten tuntomerkkeinä toimivat niin kasvupaikka, kukinto kuin lehdetkin erotuksena esim. kalkkimaariankämmekästä ja punakämmekästä. Pilkulliset lehdet ovat paras tuntomerkki, kukinto voi olla melkein mitä vain violetin ja valkoisen välillä. Maariankämmekkä kuuluu kämmekkäkasvien heimoon Orchidaceae, joka on saanut nimensä useimmilta kämmekkäkasveilta löytyvistä parillisista juurimukuloista. Ne kun ovat kreikaksi orkhis, kivekset.

Toinen kukinnoltaan suuresti vaihteleva, ihana kesäkasvi on metsäkurjenpolvi, Geranium sylvaticum. Metsäkurjenpolvi levittäytyy sopivilla kasvupaikoilla niin laajasti, että se on esimerkiksi lehtomaisten kankaiden ilmentäjälaji. Sen mukaan on nimetty metsätyyppejä. Etelässä sen voi löytää jo tuoreelta kankaaltakin, Lapissa se on lehtolaji. Kukan värissa on paljon kasvikohtaista vaihtelua. Ainakin Pohjois-Pohjanmaalla se kasvaa pitkin kylänraitteja ja sulostuttaa hennon vaaleanvioleteilla tai kirkkaan liiloilla kukillaan, mutta kukan väri vaalenee myös etelästä pohjoiseen mentäessä.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä; siemenkodasta alkunsa saaneet kurki-litteiset nimet, sekä kukkimisaikaan liityvät niemt, kuten juhannuskukka. Siemenkota on kurjen nokan näköinen, ja kuivuttuaan se kääntyy rullalla ja sinkoaa siemenet kauas emokasvista. Tässä kuvassa kukinta on vasta aluillaan:

Tämän juhannuskukan myötä toivottelen teille kaikille oikein hyvää ja turvallista juhannusta!

Kasvitunnistelua ja arvonnan tulos

Meillä saattoi kesäkuun alun osallistua arvontaan. Suoritimme arvonnan Ikean teräskulhoa hyödyntäen lappuarvontana, ja onnellinen voittaja on Elise H. Onnea voittajalle! Voittajalle on ilmoitettu sähköpostitse, ja kynttiläsomiste matkaa uudelle omistajalle heti, kun mahdollista. :)

Upeat kesäkelit ja blogien kukkaispullistelut ovat saaneet minut hortoilutuulelle, kuten varmaan edellisestä postauksesta huomasittekin. Kivikulmassa ja Zakuska-pöydässä rouvat ovat ryhtyneet keräämään sadan kukan kimppua Suomi 100-vuoden kunniaksi ja kasvioaikoja muistellakseen, lintusia kun on kovin hitaasti karttunut Birdlifen tunnistuslistaan. Minä ajattelin, että miksikäs en mukaan lähtisi tähän, johan tuota on kaikenkarvaisten kukkien, sammalien ja puiden keruusta parisen vuotta vierähtänyt. AMK:ssa niitä piti keräillä, jotta koulusta pois pääsi. Nyt voisi kuvata ihan huvikseen.

Aloitetaan yhdellä suosikeistani, jonka huumaava tuoksu tuntuu rämeillä ja soistuvilla kankailla näin alkukesästä. Pohjolan alppiruusu, Rhododendron tomentosum elikkäs suopursu on yksi suosikkikasveistani, joskin vyötäisille ulottuva suopursumättäikkö onkin inhokkipaikkojani. Ammatinvalinta ja asuinalue nyt vain on semmoinen, ettei niiltä oikein voi välttyä, täällä päin riittää suopursulle sopivia kasvupaikkoja ja mättäisiä metsiä. Aiemmin suopursu tunnettiin latinaksi nimellä Ledum palustre, mutta suon reheväkukkainen matami on sittemin kohotettu alppiruusujen sukuun Rhododendron. Suopursua on joskus käytetty oluen maustamiseen ja rohdokseksi, mutta nykyisin sen tiedetään olevan myrkyllinen. Luontoportti kuvaa suopursun vaikutuksia ja käyttöä näin:

"Haihtuvat öljyt kiihdyttävät aluksi keskushermostoa, joten pursuoluen nauttijoista tulee seksuaalisesti kiihottuneita tai tappelunhaluisia riitapukareita. Mielialan kuohahdus menee kuitenkin pian ohi ja tilalle tulee apatia. Ja kaiken tämän seurauksena on lievimmilläänkin kaamea kohmelo – pahimmillaan suopursulla voi pilata munuaisensa kertaheitolla. Kasvista tehtyä keitettä on käytetty myös pesuvetenä karkottamaan syöpäläisiä kotieläimistä sekä hiirien häätämiseen talosta. Suopursusta saadaan myös voimakasta keltaista väriainetta." Suosittelen lähinnä jälkimmäisimmän lauseen mukaista käyttöä.

Toinen oluenmaustaja kasvaa rönsyillen monilla kentikoilla, joksi kai meidänkin pihaamme voi kutsua. Alun perin sen on löytänyt lehtomaisesta metsästä, eli aika rehevältä ja kostealtakin kasvupaikalta. Näin on myös monilla muilla huulikukkaiskasveilla. Kyseessä on maahumala, Glechoma hederacea. Pihamme oli loman jälkeen täynnä kukkivaa maahumalaa ja suo-orvokkeja (tai en niin tarkkaan tiirannut, täysin mahdollisesti voivat olla myös ristymää V. x Fennica) mutta isäntä ajeli niistä tänään ruohonleikkurilla yli. Niinpä kuvasin maahumalan talon seinustalta, missä ne heiluivat kuin heinämiehet kovassa tuulessa.

Villiyrttiharrastajat käyttävät maahumalaa sen aromaattisen maun vuoksi, vaikka myrkytystietokeskus sen lievästi myrkylliseksi nimeääkin. Pieninä annoksina ei aiheuta kuitenkaan oireita, joten jos siltä tuntuu, maista toki. Maku on hassusti jotain mintun ja timjamin väliltä oreganomaisella häivähdyksellä. Juhannussalaattiin jättäisin kuitenkin laittamatta, vaikka iso osa väestöstä nauttii silloin kovempiakin myrkkyjä.

Tämän tietoiskun myötä toivottelen mukavaa juhannusviikkoa!

Kuusenkerkkäsiirappi

Palattaumme lomalta huomasin kovasti odottamani ajan olevan käsillä. Kuusen kerkät olivat parhaassa keräysvaiheessa! Pihassamme kasvaa neljä kuusta sekä hoitamaton kuusiaidan pätkä. Aidassa kerkät olivat vielä turhan pieniä ja aivan tontin nurkassa kasvavassa kuusessa kerkät olivat jo turhan isoja ainakin yksittäin niistä tehtävään siirappiin, mutta muista kuusista löytyi sopivan kokoisia 2-3 senttisiä kerkkiä.

Yleisohjeet kerkkien keruuseen:
1. Kerää vain maanomistajan luvalla. Älä taita taimista varsinkaan latvakerkkiä, sillä latvakerkästä muodostuu kuusen sen vuoden pituuskasvu.
2. Kerää vain vaaleanvihreitä, pehmeitä kerkkiä. Maistelemalla voit selvittää, ovatko kerkät vielä hyviä. Ylikasvuiset maistuvat vahvasti pihkalle, pienemmät eivät niinkään.
3. Kerää puhtaalta paikalta, ei teiden varsilta tms.

Vallu-kissan kanssa olimme eilen illalla hyttysen syöttinä ja keräsimme litran kerkkiä. Enempään ei riittänyt kärsivällisyys, ja sitä paitsi tämä oli ensimmäinen kokeiluni kerkkäsiirapin parissa. Ei kannattanut siis liian isoakaan satsia tehdä, jotta aineksia jää toiseenkin kokeiluun! Vallu oli sitä mieltä, että kaikki, mitä emäntä käsistään laskee on syötävää, ja meinasi survoutua kerkkäsankkoon.

Netistä löytyi useampia ohjeita. Sovelsin niistä omaan makuuni sopivan ja nyt seuraa seikkaperäinen selostus havainnoistani, jotta muutkin ensikertalaiset uskaltaisivat keittää tätä herkkua. Tarvitset:

1 litra kerkkiä
1 litra vettä
2,5 dl sokeria (ruskeaa tai valkoista kidesokeria)
pari puhdasta viinietikka-, oliiviöljy- tms pulloa

Keräsin enimmäkseen niitä 2-3 senttisiä kerkkiä, mutta lisäsin myös pari kourallista vahvemman makuisia isompia kerkkiä, jotta sankko täyttyi nopeammin. :D Ei niistä haittaakaan ollut. Kerätyt kerkät pistin yöksi kylmään veteen likoamaan. Litra kerkkiä ja saman verran vettä päälle.

Aamupäivän puolella nostin kerkkäkattilan hellalle ja kiehuvaksi saatuani keittelin kerkkiä miedolla lämmölllä kannen alla noin 1,5 tuntia. Tässä ajassa totesin kerkkien luovuttaneen lähes kaiken makunsa keitinveteen. Toki vähän aromia niihin jäi, keitetyt kerkät voisi käyttää varmaan vaikkapa perunamuusin maustamiseen pinaatin tapaan.

Ei enää niin esteettiset kerkät

Keitinvesi siivilöidään puhtaaseen kattilaan tai pannuun. Käytin itse puolentoista litran pikkukattilaa, siivilöityä nestettä tuli vajaa litra. Painelin kerkkiä vielä lusikalla, jotta makua irtoaisi mahdollisimman paljon. Tässä vaiheessa neste muistuttaa kylmää sitruunateetä makumaailmaltaan. Nesteeseen lisätään sokeri ja taas hellalle, tällä kertaa ilman kantta.

Puolen tunnin keittelyn jälkeen maku alkaa olla lähellä lopullista lopputulosta. Jos oli liian isoja kerkkiä, sen maistaa nyt ja pihka lyö takaraivoon. Koostumus on vielä vetisen juoksevaa. Toki johonkin juomasekoitukseen käytettävälle siirapille riittäisi tämäkin keittäminen. Kuori syntyvä vaahto pois, jos haluat kirkasta ja kaunista siirappia vaikkapa lahjaksi annettavaksi. Makuunhan se ei vaikuta.

Tunnin keittämisen jälkeen siirappi oli makuuni sopivan juoksevaa, mutta selvästi siirappia, semmoista jäätelön päälle kaadettavaa. 15-20 minuuttia lisää ja siirapin väri ja koostumus olisi lähellä kaupan tummaa siirappia. Liiallisella keittämisellä (pari tuntia) saa siirapin jämähtämään pulloon tai purkkiin ja lisäksi pihkan maku korostuu pienistäkin kerkistä keitetyssä siirapissa pitkällä keittoajalla. Kattilan tai pannun laakeus vaikuttaa keittoaikaan, sillä neste haihtuu laakeasta kattilasta nopeammin.

Sopivaa koostumusta miettiessä kannattaa siirappia annostella lusikalla viileään astiaan tarkkailtavaksi, sillä siirappi jähmettyy jäähtyeessään lisää. Etenkin pektiiniä paljon sisältävät marjat ovat siirappia tehtäessä hankalia, sillä ero kuuman siirapin ja jäähtyneen pullotavaran välillä on hirmuinen. Jouluna tein tyrnisiirappia, joka oli kuumana paksuhkoa, mutta täysin juoksevaa. Jäähdyttyään se istui kuitenkin pullossa kuin täi tervassa. Kyllä se sieltä onneksi lämmitettynä ulos tuli...

Valmis siirappi on kauniin punaiseen taittuvaa ruskeaa. Sokerin väri vaikuttaa siirapin väriin, itse käytin ihan tavallista valkoista sokeria. Valmista juoksevaa siirappia tuli tällä ohjeella noin neljä desiä.